Satu Siili: Voimmeko vielä palata solidaarisuuteen?

Meille kovasti markkinoitu äärimmilleen viety yksilökeskeisyys on todellakin mennyt perille Suomessa. Hyvin tehokkaasti on unohdettu, että
jokainen kansakunta, heimo tai vaikkapa vain perhe on niin vahva kuin sen heikoin lenkki. Silti ei olla valmiita pitämään heikommista huolta. Ei
ainakaan jos se maksaa, sillä omaisuushan on monelle se kaikkein tärkein asia.

Kahden lapsen äitinä minua on alkanut hirvittää yhä kiihtyvä yhteishengen alasajo. Itse keskituloisena olisin aivan valmis tinkimään elintasostani, jos sillä tavoin turvaisin niiden heikommassa asemassa olevien toimeentulon. Riemumielin maksaisin enemmän veroja, jos sillä turvattaisiin mm. toimiva, ilmainen ja julkinen terveydenhuolto, koulutus ja päivähoito sekä erittäin tärkeä vanhusten hoito. Ilomielin jättäisin sen vuosittaisen etelänmatkan tekemättä tai vaikka kengät ostamatta, jos tietäisin että näin toimien takaisin tasa-arvoisen koulutuksen myös sille kaupungin vuokra-asunnossa asuvalle yksinhuoltajaäidin tai -isän lapselle. Tai jos tietäisin, ettei se kaupassa tapaamani mukava vaari joudu elämään loppuikäänsä laitoksessa märissä vaipoissa lääkittynä lähelle tajuttomuustilaa resurssien puutteessa.

Sosiaaliturvan tulee taata tulevaisuudessakin kaikille mahdollisuus selvitä ja elää ihmisarvoista elämää. Usein kuulee, että verojen maksu koetaan epäoikeudenmukaiseksi koska toiset käyttävät järjestelmää hyväksi. Omasta mielestäni on kuitenkin paljon pienempi paha päästää osa ihmisistä vapaamatkustajiksi kuin että apua oikeasti tarvitsevat jäisivät sitä ilman. Ei kukaan sosiaalituilla oikeasti herroiksi elä.

Tulevaisuus näyttää suorastaan pelottavalta. Joutuvatko lapseni tai lapsenlapseni elämään maailmassa, jossa keskiluokka sulkeutuu omiin kaupunginosiinsa lukkojensa taakse ja laittaa lapsensa yksityisiin kouluihin? Samaan aikaan köyhempien perheiden lapset eivät näe koskaan kahta, kolmea työtä tekeviä vanhempiaan ja viettävät päivänsä metallinpaljastimilla ja piikkilangoilla suojatuissa kouluissa. Puhumattakaan niiden kohtalosta, jotka syystä tai toisesta putoavat työelämän ulkopuolelle.

Onko enää mitään tehtävissä? Voimmeko vielä muuttaa historian kulkua ja pelastaa hyvinvointivaltion? Kykenemmekö tai edes haluammeko luopua itsekkäistä toiveista ja ajatuksista yhteisen hyvän takia? Pystymmekö ajattelemaan ihmistä ennen omaisuutta ja kilpailua, etsintäkuuluttamaan kadonneen solidaarisuuden?

Vai pitäisikö vain luovuttaa ja mennä virran mukana? Tehdä parhaansa että itse selviää, viis muista.

SATU SIILI
 blogi: s-siili.vuodatus.net
Kirjoittaja on 30-vuotias kirjanpitäjänä työskentelevä kahden lapsen äiti, jonka sydäntä lähellä ovat erityisesti lasten ja nuorten asiat.
Kirjoitus julkaistu HS 28.4.08